Tänään taitaa olla tämän talven tähän asti kylmin päivä. Pakkanen paukkuu näillä tienoin tuossa 30  - asteessa. Aurinko paistaa kyllä kirkkaasti, mutta ei varmasti lämmitä yhtään. Sääliksi käy noita pkku koululaisia, niinkuin Leeviä (ja miksei isompiakin) kun täytyy tallustaa reilu kilometri koulumatkaa tuolla kylmässä. Ellei sitten Kaisa ole vienyt autolla tänään. 
Tunnen itseni ihan luuseriksi, kun saan olla sisällä jos tahdon, vaikka koko päivän. Mutta sellaista se on elämä -aikansa kutakin- nyt ollaan eläkemummona tässä ja oikeus vaikka pysyä vällyjen alla koko päivän jos siltä tuntuu. 
Aikani minäkin lähdin säässä kuin säässä ulos kodista, aluksi kansakouluun ja 14 vuotiaana, koulun loputtua työelämään. Oi voi niitäkin aikoja! Ihan raakileena sitä piti lähteä ja huolehtia itsestään miten parhaiten taisi. Kukaan ei ollut neuvomassa, eikä opastamassa, saatikka pitämässä puoliani jos jouduin väärin kohdelluksi. 
Muistan vielä sen kesäkuun alun, kun lähdin "maailmalle", päästyäni kanslaiskoulusta. Vuosi oli 1965 ja minä siis olin tammikuussa täyttänyt 14 vuotta. Äitini oli hankkinut minulle kotiapulaisen paikan 350 km päässä kotoa. Siinä ei sitten kipitetty kotiin, jos oli ongelmia tai koti-ikävä. Piti vaan kestää epämukavaa oloa riitaisan pariskunnan pienessä pimeässä yhden huoneen ja keittiön asunnossa, jossa siis ei ollut minulle edes omaa huonetta. Pariskunnalla (mies oli isän sukulaisia, joita en kuitenkaan sen paremmin tuntenut) oli kaksi pientä tyttöä, joita hoitelin päivät ja tein samalla taloustöitä. Yöt nukuimme kaikki viisi samassa huoneessa, johon minulle oli hommattu heteka kadunpuoleisten ikkunoiden eteen. Muistan, kuinka kuuntelin kesäöisin kadulta tulevia ääniä ja liikennettä. Kaupunki oli Kotka ja katu Itäkatu. Talo jossa asuimme oli matala ikivanha puutalo, samantyyppinen, joita Tampereella oli Amurissa ja muualla. Ikkunat siis olivat melkeinpä pitkän miehen pään korkeudella ja koska katu kulki ihan talon seinässä kiinni -tai siis jalkakäytävä- niin kaikki äänet kuuluivat hyvin.
No, mutta mitenkäs minä nyt yhtäkkiä tuonne lähes 60 vuoden taakse hyppäsin? Nyt eletään vuotta 2013 ja odotetaan innolla, mitä elämä vielä antaa ja otetaan kaikki irti ja enemmänkin. Korvataan kaikki puute ja menetykset aiemmilta vuosilta nauttimalla tästä ajasta täysin siemauksin. Nyt ei kukaan komentele, eikä käytä hyväksi (kun vain itse pidän siitä huolen). Nyt voin auttaa sen mukaan kuin kykenen ja jaksan, eikä minulta voi yksikään vaatia enempää.

On perjantai ja ajattelin ehkä vähän siivoilla täällä ja sitten leikkiä nukeilla loppupäivän. heh heh. Mietin jo että tekisinkö tuolle "espanjattarelleni Lissille" , oman sivun. Olen tähän saakka kutsunut häntä Isabellaksi, sen mukaan, että huusin hänet Ebayn nettihuutokaupasta Isabella nimiseltä italiattarelta. Vasta viime viikolla sain selville nuken alkuperän ja se on espanjalainen ja nimeltään Lissi. No eihän minun tietenkään ole pakko häntä sillä nimellä kutsua... mutta ... No niin, mietin vielä sitä omaa sivua, mutta laitan tähän kuvan tästä nukesta, josta tykkään ehkä eniten kokoelmani nukeista.