Hiljaista on... Auringonvalo siivilöityy ison vaahteran lehvistön välistä, luoden pilkkuja nurmikolle, joka  pitäisi kai leikata tuolta muutaman neliömetrin suuruiselta takapihalta, mutta en viitsi. Istun mieluummin miettimässä elämää... 
Mitä on tulla vanhaksi ja olla muistisairas? Miltä tuntuu olla suljettuna kolkkoon "intervallihuoneeseen" vanhainkodissa? Osastolla, jossa olet ainoa omilla jaloillasi liikkuva ja puhekyvyn omaava "asiakas".
Hämärässä huoneessa on sänky,  yöpöytä, vaatekaappi, käsienpesuallas, roskakori ja nurkassa vanha kolhiintunut pöytä, jolla iso rikkinäinen, musta televisio.
Täysin yksin. Kukaan ei puhu, ei anna vastauksia, ei vie ulos -ei, vaikka kyselet yhtenään; "mistä mennään ulos"?
Mitä on istua yksin sängyn reunalla ja tuijottaa sitä rikkinäistä mustaa TV-ruutua. 
Lähdit kotoasi tiistaiaamuna luottavaisesti lääkärille, kipeää  jalkaasi näyttämään ja yhtäkkiä huomaat olleesi suljettuna tuohon koppiin jo neljättä päivää... Yksin. Ilman kunnon selityksiä siitäkään, missä edes olet. 
Isälle kävi just niin.
Kävimme kyllä siskojen kanssa häntä joka päivä katsomassa, (veimme myös ulos) mutta muun ajan hänen elämänsä oli juuri tuollaista. Kun veimme hänet kesken tuon "intervallijakson" kotiin, hänellä oli yhä ne samat vaatteet perjantaina, jotka hän puki ylleen tiistaiaamuna lähtiessään lääkäriin. Vaikka olimme tuoneet hänen kaappiinsa puhtaita vaatteita ihan liikaakin ajanjaksoa ajatellen... mutta kukaan ei ollut auttanut vaihtamaan, eikä hän enää itse tajua.
Mutta hän on kuitenkin varsin omatoiminen ja hyvin oma-aloitteinenkin. Hän ei jäänyt  huoneeseen vaan heti ensimmäisenä päivänä lähti sieltä kuljeskelemaan käytävälle ja juttelemaan ihmisille -vain huomatakseen, ettei kukaan juttele juurikaan hänelle. Hoitajat kyllä tietenkin ohimennen muutaman sanana töittensä lomassa. Toiset potilaat eivät ja siellä ei näyttänyt olevankaan kuin kaksi sellaista naisvanhusta, jotka olivat huoneensa ulkopuolella satunnaisesti. Toinen ruokalassa yhtenä päivänä lukemassa apulehteä (tai pitämässä sitä kädessään samaa sivua tuijottaen) ja toinen aulassa katsomassa TV:stä ostoskanavaa (koska aulankin teeveessä toimi vain yksi kanava, jolta siihen aikaan päivässä ei tullut muuta ohjelmaa) . Kaikki muut "asiakkaat" makasivat huoneissaan hiljaa sängyissään. Se näkyi käytävälle huoneiden avoimista ovista. Yksityisyyttä siis ei enää tuossa vaiheessa ihmisillä ole. Onhan se helpompi hoitajille havaita, mitä huoneissa tapahtuu vain kävelemällä käytävä päästä päähän, tarvitsematta mennä oville ja koputtaa ja avata ne....
No, isä on nyt kotona ja hyvä niin. Vaikkakin äiti ei ole tilanteesta erityisen mielissään. Hän nimenomaan on ollut se, joka haluaa isän pois sieltä, koska ei jaksa, eikä halua  huolehtia hänestä enää. Eikä sitä voi häneltä vaatiakaan.  Kotiapua heillä on ollut jo jonkin aikaa, mutta riittämättömästi nykyhetken tilannetta ja tarvetta ajatellen. 
Tämä kokemus tällä viikolla on ollut minulle erityisesti hyvä ja silmiä avaava. Tästä alkaa nyt prosessi, jossa järjestämme isän ja äidin elämän paremmin. Kotona. Niin pitkään kuin mahdollista.


Tässä isä vanhainkodin pihalla kaffeella minun ja sisareni kanssa, vaikka meitä kahta ei kuvassa näykään...