perjantai, 18. tammikuu 2013

Kylmä aurinkopäivä

Tänään taitaa olla tämän talven tähän asti kylmin päivä. Pakkanen paukkuu näillä tienoin tuossa 30  - asteessa. Aurinko paistaa kyllä kirkkaasti, mutta ei varmasti lämmitä yhtään. Sääliksi käy noita pkku koululaisia, niinkuin Leeviä (ja miksei isompiakin) kun täytyy tallustaa reilu kilometri koulumatkaa tuolla kylmässä. Ellei sitten Kaisa ole vienyt autolla tänään. 
Tunnen itseni ihan luuseriksi, kun saan olla sisällä jos tahdon, vaikka koko päivän. Mutta sellaista se on elämä -aikansa kutakin- nyt ollaan eläkemummona tässä ja oikeus vaikka pysyä vällyjen alla koko päivän jos siltä tuntuu. 
Aikani minäkin lähdin säässä kuin säässä ulos kodista, aluksi kansakouluun ja 14 vuotiaana, koulun loputtua työelämään. Oi voi niitäkin aikoja! Ihan raakileena sitä piti lähteä ja huolehtia itsestään miten parhaiten taisi. Kukaan ei ollut neuvomassa, eikä opastamassa, saatikka pitämässä puoliani jos jouduin väärin kohdelluksi. 
Muistan vielä sen kesäkuun alun, kun lähdin "maailmalle", päästyäni kanslaiskoulusta. Vuosi oli 1965 ja minä siis olin tammikuussa täyttänyt 14 vuotta. Äitini oli hankkinut minulle kotiapulaisen paikan 350 km päässä kotoa. Siinä ei sitten kipitetty kotiin, jos oli ongelmia tai koti-ikävä. Piti vaan kestää epämukavaa oloa riitaisan pariskunnan pienessä pimeässä yhden huoneen ja keittiön asunnossa, jossa siis ei ollut minulle edes omaa huonetta. Pariskunnalla (mies oli isän sukulaisia, joita en kuitenkaan sen paremmin tuntenut) oli kaksi pientä tyttöä, joita hoitelin päivät ja tein samalla taloustöitä. Yöt nukuimme kaikki viisi samassa huoneessa, johon minulle oli hommattu heteka kadunpuoleisten ikkunoiden eteen. Muistan, kuinka kuuntelin kesäöisin kadulta tulevia ääniä ja liikennettä. Kaupunki oli Kotka ja katu Itäkatu. Talo jossa asuimme oli matala ikivanha puutalo, samantyyppinen, joita Tampereella oli Amurissa ja muualla. Ikkunat siis olivat melkeinpä pitkän miehen pään korkeudella ja koska katu kulki ihan talon seinässä kiinni -tai siis jalkakäytävä- niin kaikki äänet kuuluivat hyvin.
No, mutta mitenkäs minä nyt yhtäkkiä tuonne lähes 60 vuoden taakse hyppäsin? Nyt eletään vuotta 2013 ja odotetaan innolla, mitä elämä vielä antaa ja otetaan kaikki irti ja enemmänkin. Korvataan kaikki puute ja menetykset aiemmilta vuosilta nauttimalla tästä ajasta täysin siemauksin. Nyt ei kukaan komentele, eikä käytä hyväksi (kun vain itse pidän siitä huolen). Nyt voin auttaa sen mukaan kuin kykenen ja jaksan, eikä minulta voi yksikään vaatia enempää.

On perjantai ja ajattelin ehkä vähän siivoilla täällä ja sitten leikkiä nukeilla loppupäivän. heh heh. Mietin jo että tekisinkö tuolle "espanjattarelleni Lissille" , oman sivun. Olen tähän saakka kutsunut häntä Isabellaksi, sen mukaan, että huusin hänet Ebayn nettihuutokaupasta Isabella nimiseltä italiattarelta. Vasta viime viikolla sain selville nuken alkuperän ja se on espanjalainen ja nimeltään Lissi. No eihän minun tietenkään ole pakko häntä sillä nimellä kutsua... mutta ... No niin, mietin vielä sitä omaa sivua, mutta laitan tähän kuvan tästä nukesta, josta tykkään ehkä eniten kokoelmani nukeista.

  


perjantai, 18. tammikuu 2013

Kylmä aurinkopäivä

Tänään taitaa olla tämän talven tähän asti kylmin päivä. Pakkanen paukkuu näillä tienoin tuossa 30  - asteessa. Aurinko paistaa kyllä kirkkaasti, mutta ei varmasti lämmitä yhtään. Sääliksi käy noita pkku koululaisia, niinkuin Leeviä (ja miksei isompiakin) kun täytyy tallustaa reilu kilometri koulumatkaa tuolla kylmässä. Ellei sitten Kaisa ole vienyt autolla tänään. 
Tunnen itseni ihan luuseriksi, kun saan olla sisällä jos tahdon, vaikka koko päivän. Mutta sellaista se on elämä -aikansa kutakin- nyt ollaan eläkemummona tässä ja oikeus vaikka pysyä vällyjen alla koko päivän jos siltä tuntuu. 
Aikani minäkin lähdin säässä kuin säässä ulos kodista, aluksi kansakouluun ja 14 vuotiaana, koulun loputtua työelämään. Oi voi niitäkin aikoja! Ihan raakileena sitä piti lähteä ja huolehtia itsestään miten parhaiten taisi. Kukaan ei ollut neuvomassa, eikä opastamassa, saatikka pitämässä puoliani jos jouduin väärin kohdelluksi. 
Muistan vielä sen kesäkuun alun, kun lähdin "maailmalle", päästyäni kanslaiskoulusta. Vuosi oli 1965 ja minä siis olin tammikuussa täyttänyt 14 vuotta. Äitini oli hankkinut minulle kotiapulaisen paikan 350 km päässä kotoa. Siinä ei sitten kipitetty kotiin, jos oli ongelmia tai koti-ikävä. Piti vaan kestää epämukavaa oloa riitaisan pariskunnan pienessä pimeässä yhden huoneen ja keittiön asunnossa, jossa siis ei ollut minulle edes omaa huonetta. Pariskunnalla (mies oli isän sukulaisia, joita en kuitenkaan sen paremmin tuntenut) oli kaksi pientä tyttöä, joita hoitelin päivät ja tein samalla taloustöitä. Yöt nukuimme kaikki viisi samassa huoneessa, johon minulle oli hommattu heteka kadunpuoleisten ikkunoiden eteen. Muistan, kuinka kuuntelin kesäöisin kadulta tulevia ääniä ja liikennettä. Kaupunki oli Kotka ja katu Itäkatu. Talo jossa asuimme oli matala ikivanha puutalo, samantyyppinen, joita Tampereella oli Amurissa ja muualla. Ikkunat siis olivat melkeinpä pitkän miehen pään korkeudella ja koska katu kulki ihan talon seinässä kiinni -tai siis jalkakäytävä- niin kaikki äänet kuuluivat hyvin.
No, mutta mitenkäs minä nyt yhtäkkiä tuonne lähes 60 vuoden taakse hyppäsin? Nyt eletään vuotta 2013 ja odotetaan innolla, mitä elämä vielä antaa ja otetaan kaikki irti ja enemmänkin. Korvataan kaikki puute ja menetykset aiemmilta vuosilta nauttimalla tästä ajasta täysin siemauksin. Nyt ei kukaan komentele, eikä käytä hyväksi (kun vain itse pidän siitä huolen). Nyt voin auttaa sen mukaan kuin kykenen ja jaksan, eikä minulta voi yksikään vaatia enempää.

On perjantai ja ajattelin ehkä vähän siivoilla täällä ja sitten leikkiä nukeilla loppupäivän. heh heh. Mietin jo että tekisinkö tuolle "espanjattarelleni Lissille" , oman sivun. Olen tähän saakka kutsunut häntä Isabellaksi, sen mukaan, että huusin hänet Ebayn nettihuutokaupasta Isabella nimiseltä italiattarelta. Vasta viime viikolla sain selville nuken alkuperän ja se on espanjalainen ja nimeltään Lissi. No eihän minun tietenkään ole pakko häntä sillä nimellä kutsua... mutta ... No niin, mietin vielä sitä omaa sivua, mutta laitan tähän kuvan tästä nukesta, josta tykkään ehkä eniten kokoelmani nukeista.

  


keskiviikko, 16. tammikuu 2013

Pitkän tauon jälkeen

Ohhoh! Kylläpä siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi tätä blogia päivittänyt! Vaikka eipä silti, mitään mullistavaa ei kyllä ole tapahtunutkaan. Mutta eihän minulle koskaan ... ja silti kirjoittelen. 
No, senverran nyt kumminkin, että loppui se kaunis kesä sitten kumminkin ja pimeän syksyn jälkeen siirryttiin pimeään ja kylmään talvikauteen. Hiljaiseloa viettäen ja neuleita värkkäillen. Kudoin nimittäin koko pojan perheelle sukat joululahjaksi ja sen lisäksi vielä lapsille myssyt ja kaulahuivit ja miniällekin langanlopuista myssyn. Itselle on tullut tehtyä epäonnistunut villatakki ja sitäkin paremmin onnistunut pitsineuleinen hartia/kaulahuivi, joka ei ole kyllä ihan valmis vieläkään. Joulu meni rauhallisesti pojan perheen kanssa aattoa viettäen 

 

ja uusi vuosi vaihtui vieläkin rauhallisemmin kotona yksin istuen. (ei paha ollenkaan)
Nyt on onneksi tuo kaamosaikakin selätetty ja aurinkoa kuulemma säätietojen mukaan alkaa esiintyä yhä enemän näilläkin leveysasteilla. Päivä siis pitenee myös pikkuhiljaa ja sen myötä mieliala kohoaa jälleen. No, ei minun mieliala nyt ihan pohjalukemissa ole kyllä käynytkään. Tässä odotellaan eläkepäätöstä, joka ei ole vieläkään tullut ja ensi kuun alusta pitäisi jäädä eläkkeelle. Se on sitten taas uusi elämänvaihe, vaikkei niin paljon poikkeakaan tästä nykyisestä, jota olen viettänyt jo muutaman vuoden. Taloudellinen tilanteeni kuitenkin kohoaa hieman, niin hullulta kuin se tuntuukin -yleensähän eläkkeellä se laskee, mutta kaikki työmarkkinatuella elävät kyllä tietävät, mitä se on. Se on pakollista eristäytymistä ja pahimmassa tapauksessa lopullista syrjäytymistä kaikesta. 

Niin ja kyllähän minä siinä syksyn mittaan tein noita mollamaijojakin jokusen ... siitä en vaan näytä pääsevän, vaan aika ajoin se inspiraatio iskee ja sit se on menoa ... pakko "synnyttää" uusia mollapersoonia. Tällä kertaa tein aika monta isoa, tuollaista 75 cm pitkää nukkea, joista kolme on itsellä ja niistä kaksi jää pysyvästi. Naapurissa asustelee yksi Aliina (ihan tuossa seinän takana) ja ystävälleni Tainalle annoin joululahjaksi Mathildan, josta en tyhmyyksissäni ollut ottanut ainuttakaan valokuvaa. No, Taina varmaan kuvaa häntä ja antaa minullekin muistoksi jonkun. Mutta laitan tähän nyt muutaman kuvan näistä lapsukaisistani. Ensimmäisenä viimeisin, eli kaksosista poika nimeltä Lassi. Hänen kaksoissisareltaan Liisiltä puuttuu vielä hiukset, joten en viitsi häntä kaljupäänä kuvata :)
  
Seuraavana esittäytyy Aliina, joka siis muutti seinän taakse asumaan ja ihan ensimmäinen tyttö; Alviina.




 
   

keskiviikko, 16. tammikuu 2013

Pitkän tauon jälkeen

Ohhoh! Kylläpä siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi tätä blogia päivittänyt! Vaikka eipä silti, mitään mullistavaa ei kyllä ole tapahtunutkaan. Mutta eihän minulle koskaan ... ja silti kirjoittelen. 
No, senverran nyt kumminkin, että loppui se kaunis kesä sitten kumminkin ja pimeän syksyn jälkeen siirryttiin pimeään ja kylmään talvikauteen. Hiljaiseloa viettäen ja neuleita värkkäillen. Kudoin nimittäin koko pojan perheelle sukat joululahjaksi ja sen lisäksi vielä lapsille myssyt ja kaulahuivit ja miniällekin langanlopuista myssyn. Itselle on tullut tehtyä epäonnistunut villatakki ja sitäkin paremmin onnistunut pitsineuleinen hartia/kaulahuivi, joka ei ole kyllä ihan valmis vieläkään. Joulu meni rauhallisesti pojan perheen kanssa aattoa viettäen 

 

ja uusi vuosi vaihtui vieläkin rauhallisemmin kotona yksin istuen. (ei paha ollenkaan)
Nyt on onneksi tuo kaamosaikakin selätetty ja aurinkoa kuulemma säätietojen mukaan alkaa esiintyä yhä enemän näilläkin leveysasteilla. Päivä siis pitenee myös pikkuhiljaa ja sen myötä mieliala kohoaa jälleen. No, ei minun mieliala nyt ihan pohjalukemissa ole kyllä käynytkään. Tässä odotellaan eläkepäätöstä, joka ei ole vieläkään tullut ja ensi kuun alusta pitäisi jäädä eläkkeelle. Se on sitten taas uusi elämänvaihe, vaikkei niin paljon poikkeakaan tästä nykyisestä, jota olen viettänyt jo muutaman vuoden. Taloudellinen tilanteeni kuitenkin kohoaa hieman, niin hullulta kuin se tuntuukin -yleensähän eläkkeellä se laskee, mutta kaikki työmarkkinatuella elävät kyllä tietävät, mitä se on. Se on pakollista eristäytymistä ja pahimmassa tapauksessa lopullista syrjäytymistä kaikesta. 

Niin ja kyllähän minä siinä syksyn mittaan tein noita mollamaijojakin jokusen ... siitä en vaan näytä pääsevän, vaan aika ajoin se inspiraatio iskee ja sit se on menoa ... pakko "synnyttää" uusia mollapersoonia. Tällä kertaa tein aika monta isoa, tuollaista 75 cm pitkää nukkea, joista kolme on itsellä ja niistä kaksi jää pysyvästi. Naapurissa asustelee yksi Aliina (ihan tuossa seinän takana) ja ystävälleni Tainalle annoin joululahjaksi Mathildan, josta en tyhmyyksissäni ollut ottanut ainuttakaan valokuvaa. No, Taina varmaan kuvaa häntä ja antaa minullekin muistoksi jonkun. Mutta laitan tähän nyt muutaman kuvan näistä lapsukaisistani. Ensimmäisenä viimeisin, eli kaksosista poika nimeltä Lassi. Hänen kaksoissisareltaan Liisiltä puuttuu vielä hiukset, joten en viitsi häntä kaljupäänä kuvata :)
  
Seuraavana esittäytyy Aliina, joka siis muutti seinän taakse asumaan ja ihan ensimmäinen tyttö; Alviina.




 
   

lauantai, 25. elokuu 2012

Ei sittenkään...

Aamu on valjennut kirkkaana auringonpaisteena pilvettömältä taivaalta. Ihanaa, että kesää on vielä jäljellä. Puhuin eilen illalla Tainan kanssa puhelimessa pitkään ja tulin järkiini siinä metsämökkiasiassa. On se hyvä, kun on tuollainen ystävä, joka katsoo asioita järkevästi ja käytännön kannalta. Havaittiin yksimielisesti monta seikkaa, jotka puhuvat tätä mökkikauppaa vastaan. Sijainti on niistä päällimmäisin. Kylässä ei ole siis kauppaa ja minä en tästä nuorru. Lisäksi oli näitä juridisia seikkoja vaikka millä mitalla, jotka eivät nyt tue minua, vaan heikentävät asemaani, jos teen niin, kuinka sisareni kanssa kaavailimme. JOtta se siitä sitten.
Nyt on kuitenkin siemen istutettu ja "mökki minulle" -projekti askeleen lähempänä toteutusta. Sillä jo se, että asiat edes jollain tasolla konkretisoituu ja mahdollisuuksia "heitetään" eteen, on merkki siitä, että unelmaa kohti mennään.

Nytpä sitten seuraavaksi otankin aarrekarttani esille ja alan selkiinnyttämään toiveitani, jotten joudu ihan ojasta allikkoon niiden kanssa. Hei -elämä on oikeesti ihanaa!
  • Blogi-arkisto

  • Henkilötiedot

    Kirjoitan niistä ja näistä ja varsinkin näistä. Minulla on ollut monta blogia ja vain vähän pitkäjänteisyyttä niiden ylläpitämisessä. Tämä blogi olkoon viimeinen ja se kuvatkoon (joskus ehkä sekasortoistakin) mieltäni ja mieltymyksiäni. Elämää...

  • Tagipilvi